Kirjoittamisen
ilosta

Vaeltaja katselee kaukaisuuteen matkalla Rautupäältä Raututuntureille.

Retket

Rautulammen kesäreitti: yhden yön vaellus lapsen kanssa

Puron ylitys vaelluksella – yksi vaelluksen parhaista hetkistä

Puro halkoo polun. Sen voisi ehkä ylittää hyppimällä kiveltä toiselle, mutta kivet ovat märkiä sateen jäljiltä. Edellä kulkeva esikoinen käännähtää hymyssä suin, ja siitä tiedän, miten ylitys tehdään.

”Ota kengät pois ja riisu sukat”, totean.

Kaivan lapsen repusta pinkit crocsit. Kun hän saa vaihdettua jalkineet, sidon goretex-lenkkarien narut yhteen ja ripustan paketin roikkumaan hänen harteilleen. Aukaisen lapsen repun vyöt ja pyydän häntä kerimään housujen lahkeita ylös päin. Vaeltaja kahlaa puroon ja pian hän on jo sen toisella puolella.

Riisun omat vaelluskenkäni ja pistän merinovillasukat kenkien sisään. Sidon kengät yhteen ja ripustan ne harteilleni. Nostan housujen lahkeita ylöspäin, avaan repun vyöt. Astun hyytävän kylmään veteen. Askel askeleelta veden pinta kohoaa pohkeitani pitkin. Keskellä kahden metrin levyistä puroa kylmyys tuntuu sietämättömältä, mutta liikun silti eteenpäin. Tunnustelen seuraavan askeleen paikkaa. Kun pääsen kuivalle maalle, jalkoja pistelee. Lapsi kahlaa uudelleen puron toiselle puolelle ja takaisin.

Kuivattelemme jalkoja, puemme sukat ja laitamme kengät, kun purolle saapuu maastopyöräilijöitä. Seuraamme heidän taidonnäytteitään puron ylityksessä. Jatkamme matkaa kohti Luulammen päivätupaa. Nuutuneet jalat tuntuvat hetken elpyneiltä raikkaan purokylvyn jälkeen.

”Yksi vaelluksen parhaista hetkistä”, esikoinen sanoo myöhemmin.

Syksyinen maisema Rautulammen kesäreitin varrelta

Valmistautuminen yhden yön vaellukselle lapsen kanssa

Ajatus esikoisen 10-vuotisvaelluksesta heräsi pari vuotta ennen matkaa. Lapsi valitsi kohteeksi Urho Kekkosen kansallispuiston, ja ryhdyin tutkimaan sopivaa vaellusreittiä kirjojen ja kartan avulla. Vaihtoehdoiksi muodostuivat Ruijanpolku ja Rautulammen kesäreitti. Mahdollisuus yöpyä tuvassa ratkaisi pelin jälkimmäisen eduksi. Valikoin vaelluksen ajankohdaksi ruska-ajan ja varasin paikat Rautulammen varaustuvasta puolta vuotta aiemmin.

Jännitin etukäteen yhden yön vaellusta lapsen kanssa. Rautulammen kierroksen reittiselosteessa varoitetaan, että reitti ei sovi ensikertalaisille erämaisten olosuhteiden vuoksi. Stressasin lähtöön asti, millaiseksi sääennuste muodostuisi – tulisiko sumua. Sää näytti pitkään sateiselta vaelluspäivinä. Pidin veto-oikeuden retken perumiseen turvallisuuden vuoksi. Kuuluvuuskartta paljasti, että kulkisimme osan matkaa katvealueella. Saariselällä olleet tukijoukot tiesivät, että olisimme osan vaellusta tavoittamattomissa.

Retkeilyvälineistömme täydentyi ennen vaellusta muun muassa kompassilla, kuivapusseilla, vedenpuhdistuspullolla ja kangasteipillä. Lapselle saimme repun lainaan. Pakatessani 40 litran päiväreppuani totesin, että seuraaville vaelluksille pitäisi hankkia rinkka.

Pohdin riskejä etukäteen enemmän kuin retkeillessäni yksin. Pyrin ennakoimaan mahdollisia tilanteita, kuten vaelluksen aikana sairastumista.

Yhden yön vaellus Rautulammen kesäreitillä merkitsee reilun kymmenen kilometrin kävelyä kummallekin retkipäivälle. Hankimme pohjakuntoa arkiliikunnalla ja teimme yhdessä esikoisen kanssa muutaman pidemmän kävelyretken jo ennen vaellusta.

Esikoista alkoi jännittää, kun lähdimme kotoa kohti Saariselkää pari päivää ennen vaellusta. Matkalla kävimme kaupassa ja valitsimme yhdessä ruokia retkelle.

Vaeltaja ottaa kuvaa Rautulammesta.

Vaellus lapsen ehdoilla

Vaelluspäivän aamuna söimme puuroa aamupalaksi ja teimme keittoa termospulloon lounaaksi. Kalastaja ja kuopus kyyditsivät meidät Kiilopäälle, jossa hankimme lisäenergiaa minimarketista.

Lähdimme matkaan puolen päivän aikaan. Unohdin ottaa kuvan esikoisesta Kiilopään lähtöportilla, sillä seurasin hänen matkantekoaan. Koululainen on toki tottunut kuljettamaan reppua selässään, mutta päiväreppu painoi esikoista, vaikka kannoinkin omassa repussani kaikki yhteiset tarvikkeemme. Olin valmis perumaan vaelluksen tai muuttamaan sen päiväretkeksi, mutta vaistosin, että esikoinen pettyisi, ellemme tekisi sitä.

Kävelimme eteenpäin lapsen ehdoilla ja säädimme hänen reppuaan useampaan otteeseen. Istuuduimme kivelle polun reunassa ja söimme eväsleivät ja banaanit. Pidimme karkkitauon joka viidennellä tolpalla ja pysähdyimme lisäksi viidentoista minuutin välein. Mikrotauoilla laskimme reput selästämme.

Aurinko paistoi, mutta puimme kuoritakit viileän tuulen vuoksi. Seurasimme leveää, merkittyä reittiä Kiilopään portilta kohti Niilanpään päivätupaa ja nousimme koivikosta tunturiylängölle. Näimme kävelijöitä, pyöräilijöitä sekä pari mönkijää.

Join toisen vesipulloni tyhjäksi ennen kuin saavuimme päivätuvalle. Lapsi joi huomattavasti vähemmän – häntä piti muistuttaa asiasta.

Saavuimme Niilanpään päivätuvalle puoli kahden aikaan iltapäivällä. Haistoimme savun jo ennen kuin näimme tuvan. Kulkija oli tehnyt tulet nuotiopaikalle. Menimme kuitenkin sisälle tupaan, jossa söimme lounaaksi termospulloon tehtyä keittoa. Saimme hetkeksi seuraksi päiväretkeilijän, joka sytytti tulen kamiinaan ja ihasteli vaellusseuralaiseni ikää. Pidimme pitkän, tunnin mittaisen tauon.

En muista, kumpi meistä kiljahti, kun makasin selälläni penkillä – minä esikoisen ilmoituksesta vai esikoinen, joka huomasi pienen ystävän ensimmäisenä. Pitkähäntäinen asukas tuli katsomaan, olisiko vaeltajilta pudonnut leivän muruja. Hiiri taisi säikähtää kohtaamista eniten ja vilahti takaisin koloonsa.

Niilanpään päivätupa taustanaan Niilanpää

Niilanpäältä Rautulammelle – vaellus tuntureiden yli

Esikoisen toiveesta jatkoimme Niilanpään päivätuvalta kohti Rautulampea, emmekä palanneet Kiilopäälle. Olimme kävelleet ensimmäiset neljä kilometriä – edessä oli vielä kuusi kilometriä patikoitavaa, ja varsinainen nousu alkoi päivätuvalta. Puolessa tunnissa kipusimme Niilanpään päälle. Sieltä avautui maisema, jossa tunturit seurasivat toisiaan silmänkantamattomiin. Auringonsäde välkähti pilvien seasta. Huppu suojasi tuulelta.

Puita ei näkynyt missään. Edessä siintävää tunturin rinnettä halkoi ohut viiva – polkumme. Väistimme Niilanpään rinteessä ruokailevat porot. Vielä tässä vaiheessa iltapäivää vastaan käveli silloin tällöin joku muukin kulkija. Edellämme eteni kaksi vaeltajaa.

Ylitimme kuivuneen tunturiojan, pidimme taukoja ja ihailimme maaruskaa. Kulku Niilanpään päivätuvalta Rautulammelle tarkoitti Niilanpään lisäksi Rautupään ja Raututuntureiden yli kipuamista. Laskeuduimme alas, nousimme ylös. Niilanpäältä patikoimme Rautupäälle tunnissa ja vartissa. Rautupäältä Raututuntureille noin neljässäkymmenessä minuutissa. Kuljimme koko matkan merkittyä reittiä, vaikka se tarkoittikin pidempää matkaa. Maisemat Raututuntureilta syvälle Urho Kekkosen kansallispuistoon olivat sen arvoiset. Hymymme valaisi Raututuntureiden päältä ottamaani kuvaa meistä.

Rautulampi alkoi pilkistää vasta, kun laskeuduimme Raututuntureilta. Polulla oli ruuhkaa. Matkamme keskeytyi, kun seurasimme riekkoja, jotka aterioivat reitillämme. Jatkaessamme matkaa, alkoi sataa.

Kannoin viimeiset sadat metrit esikoisen reppua. Näimme muutaman teltan tupien läheisyydessä. Sade yltyi. Pujahdimme sisään autio- ja varaustuvan yhdistävään käytävään, joka oli täynnä rinkkoja ja kenkiä.

Varaustuvan oven avaaminen jännitti – millaiset ihmiset jakaisivat tuvan kanssamme? Etukäteen näytti siltä, että tupa olisi täynnä, mutta perille päästyämme tapasimme vain kolmen henkilön vaellusporukan. Ripustimme märät tarvikkeemme kuivumaan ja söimme keittoa, joka oli pysynyt lämpimänä termospullossa. Tupakaverimme opettivat meille uuden korttipelin, jossa tulimme ensikertalaisina toiseksi.

Olin lähettänyt tuntureiden päältä viestin tukijoukoille, jotta he tietäisivät, missä olimme. Rautulammen piti olla katvealueella kuuluvuuskartan mukaan. Esikoinen totesi kuitenkin illemmalla, että puhelimessa oli kenttää. Kenttää löytyi vain yhdestä kohdasta patjaa, kerroin kalastajalle viestissäni.

Nukuimme esikoisen kanssa kaksin varaustuvan ylälaverilla. Kymmenen kilometrin patikoinnin jälkeen unta ei tarvinnut juuri houkutella. Koko yön satoi vettä.

Rautulammen varaustupa sijaitsee Rautulammella Urho Kekkosen kansallispuistossa.

Rautulammelta kohti Luulampea

Kun tupatoverimme lähtivät seuraavana aamuna kävelemään Kiilopäälle, nautiskelimme aamupuurosta. Pakkasimme tavarat ja siivosimme tuvan. Tutustuimme kirkasvetisen Rautulammen ympäristöön.

Lähdimme puoli yhdentoista maissa kohti Luulampea auringon paistaessa. Edessä oli reilun kuuden kilometrin taival. Lätäköitynyt polku myötäili Rautuvanganojaa kumpuilevassa maastossa. Tarkistin Karttaselaimesta sijaintimme aina korkeammilla paikoilla, joissa oli kuuluvuutta, vaikka kuljimmekin merkittyä reittiä.

Puolen päivän maissa kuului ryskettä ja ryminää – maastopyöräilijät alkoivat ohittaa meitä. Muuten matka eteni rauhallisesti. Valmistimme tunturikoivikossa trangialla juustopastaa ja pidimme monta lyhyttä taukoa. Keltaisen, punaisen ja ruskean sävyt toistuivat kasvillisuudessa. Vaikka yöllinen sade oli kastellut maanpinnan, huomioni kiinnittivät kuivuneet purot ja lammet.

Vesistön ylityksen jälkeen olimme pian Luulammella. Saavuimme sinne puoli kolmen aikaan ja pidimme puolen tunnin tauon. Paikka kuhisi ihmisiä – kävelijöitä, telttailijoita, pyöräilijöitä. Istahdimme teekupposen ja vesilasin äärelle erämaakahvilaan, jossa maksuvälineenä kävi vain käteinen.

Rautulammen kesäreitti myötäili Rautuvanganojaa kumpuilevassa maastossa Rautulammelta Luulammelle.

Nousu Kiilopäälle – vaelluksen viimeinen etappi

Levähdyshetki Luulammella kannatti, sillä nousu Kiilopäälle oli jyrkkä. Kävelimme aina muutaman tolpan välin ylöspäin ja pidimme karkin mittaisen tauon. Rinteen puolivälissä saimme tiedon, että kalastaja ja kuopus kiipesivät toista puolta meitä vastaan, ja se antoi uutta puhtia.

Kun pääsimme viimein ylhäälle, Kaunispää siinsi horisontissa oikealla ja Kiilopään korkein huippu vasemmalla. Esikoinen laski repun selästään ja ryhtyi hyppelemään löytämänsä karahkan yli kuin estehevonen, vaikka olimme juuri kiivenneet pari kilometriä tunturin rinnettä.

Tapasimme vastaantulijat poroaidan toisella puolella ja kuljimme yhdessä viimeiset pari kilometriä Kiilopään portille. Siellä muistimme punnita kantamuksemme. Illalla sauna ja hyvä ruoka maistuivat 22 kilometrin vaelluksen jälkeen. Opetimme retkellä oppimamme korttipelin seuralaisillemme.

Toivottavasti saan vielä vaeltaa lapsen tai lasten kanssa, sillä parasta, mitä toiselle voi antaa, on yhteinen aika. Esikoinen jätti viestin Rautulammen varaustuvan vieraskirjaan, ja se kiteyttää ajatukseni hyvin: ”Meidän ensimmäinen vaellus. Oli tosi kivaa.”

Jaa kirjoitus muillekin!

Porot kulkevat Kaunispäällä taustallaan nelostie ja näkymä pohjoisen suuntaan.

Matkat kotimaassa

Automatkalla Pohjois-Suomessa – Kuusamosta Utsjoelle

Automatkalla Pohjois-Suomessa -matkapäiväkirjan toinen osa kuljettaa nelihenkisen seurueemme Kuusamosta Pyhätunturin ja Saariselän kautta Utsjoelle. Matkapäiväkirjan ensimmäisessä osassa matkattiin Pirkanmaalta Koillismaalle. Kolmiviikkoinen automatkamme Pohjois-Suomessa sijoittui kesään 2023.

Päiväretkiä Pyhä-Luoston kansallispuistossa

Kun lähdimme Kuusamosta Sallan kautta kohti Pyhätunturia, lapsia odotti autossa yllätys. Kalastajan kalalaskuri muutettiin porolaskuriksi, johon naputettiin jokainen nähty poro – tokan kohdalla määrä arvioitiin. Lapset bongailivat mielellään poroja ja painelivat laskuria – käyttäjän mukaan joko hyvin tarkasti tai hieman sinne päin. Lopullinen nähtyjen porojen määrä lienee suuntaa antava.

Vietin noin 15 vuotta sitten muutaman päivän opintojen merkeissä Kemijärvellä ja Pelkosenniemellä, ja omat muistikuvani Pyhätunturista sijoittuivat tuohon kevättalveen. Halusin nähdä, millainen paikka olisi kesällä. Mielikuvat osuivat kohdalleen, sillä tälläkin kertaa yksi Pyhätunturin huipuista ilmestyi esiin, kun ajoimme Pyhätunturintietä Kemijärveltä päin kohti määränpäätä.

Piipahdimme Pyhätunturilla kahden yön taktiikalla ja kiersimme Pyhä-Luoston kansallispuistoa. Olin varautunut siihen, että kulkisin patikat yksin, sillä kansallispuiston reitit ovat joko pitkähköjä tai korkeuseroiltaan vaativahkoja. Sainkin yllättäen koko perheen mukaani, mutta kuittasin silti toivomuslistani tyhjäksi. Nuorimmainen ällistytti tarpomalla kahden päivän aikana yli 12 kilometriä Pyhä-Luoston kansallispuiston maisemissa.

Lapset tutkivat kiveen muodostuneita jälkiä Tunturiaavan luontopolulla.

Kävelimme Tunturiaavan luontopolun noin kolmen tunnin iltalenkkinä tulopäivänä. Jätimme auton Luontokeskus Naavan parkkialueelle ja lähdimme matkaan. Sää oli muuttunut helteiseksi, joten illallakin pystyi kulkemaan lyhythihaisessa paidassa, mutta pitkät leggingsit suojasivat siivekkäiltä matkatovereilta. Pidimme Tiaislaavulla evästauon, jonka jälkeen pääsimme ihastelemaan ilta-auringon värjäämää tunturiketjua. Suo-osuus oli upea – pitkospuita, Tunturiaapa ja näkymä tuntureille. Miltä se näyttäisikään ruskan aikaan?

Tunturiaavan luontopolulla
Tunturiaavan luontopolulla saa kävellä suo-osuuden pitkin pitkospuita.

Tunturiaavan luontopolku oli reittinä helppo, mutta sisälsi metalliritiläaskelmia. Kuljimme takaisin lähtöpisteeseen Isokurun taukopaikan kautta, ja nousimme kurusta kymmenittäin portaita taukopaikalle. Nuorimmainen pääsi muutaman portaan kalastajan kyydissä, vaikka muuten kulkikin reitin omin jaloin.

Kun palasimme Tunturiaavan luontopolulta takaisin Luontokeskus Naavalle, huomasin maisemahissin mainoksen. Aloin pohtia, olisiko mahdollista lyhentää Karhunjuomalammen reittiä kulkemalla hissillä Kultakeron päälle. Onnistuisiko reitin kulkeminen tällä tavoin lasten kanssa?

Kun tuuli keinutti meitä ylöspäin kohti Kultakeroa ja istuin tuppisuuna maisemahississä seuraavana iltapäivänä, olin kiitollinen, että saisin kävellä alas – jalat tukevasti maassa. Vaikka itse olin epämukavuusalueella, muut nauttivat hissimatkasta. Porot vilvoittelivat Kultakeron päällä paossa itikoita vasojensa kanssa. Sää helli meitä tarjoamalla aurinkoa taivaan täydeltä.

Poro ja vasat vilvoittelevat Kultakeron päällä puhaltavassa tuulessa hellepäivänä.

Huipulla oli haasteellista löytää Karhunjuomalammen reittiä, kuten edellisenä päivänä oli ollut haaste löytää Tunturiaavan luontopolun lähtö ja lopetus. Kun löysimme reitille, muutamia kulkijoita tuli ajoittain vastaan, mutta Karhunjuomalammella oli rauhallista. Pidimme siellä pidemmän eväs- ja levähdystauon. Tämän lisäksi tauottelimme tarpeen mukaan, kun nuorimmaisen suusta kuului ”en jaksa enää”. Hän jaksoi silti kulkea yli kahdeksan kilometriä, osan matkaa kivi-paperi-sakset-peliä pelaten, lattia on laavaa leikkien ja kalastajan kanssa polulla olevalta kiveltä toiselle hyppien. Maisemia katsellen ja luontoa ihmetellen.

Karhunjuomalammen reitti on Kultakerolta Karhunjuomalammelle päin helppokulkuista sorastettua polkua.
Karhunjuomalammen taukopaikalla oli sekä päivätupa että laavuja.

Valitsemamme kulkusuunta Karhunjuomalammen reitillä oli lasten kannalta edullinen, sillä reitti oli lähes koko ajan alamäkeä. Laskeuduimme muun muassa 447-askelmaa Uhriharjulta upeaan Isokuruun. Kun aurinko jäi tunturin taa, kivet hohkasivat illan viileyttä. Kurusta nousimme jälleen edelliseltä päivältä tutut portaat ylös Isokurun taukopaikalle, josta loppumatka taittui niin ikään tuttua polkua pitkin. Kultakerolta kävelimme Karhunjuomalammen ja Isokurun kautta takaisin Luontokeskus Naavalle reilussa viidessä tunnissa.

Uhriharjun katselulavalta on jylhä näkymä Karhukurun yli Ukonhatulle.
Karhunjuomalammen reitillä kurun pohjalla reitti on leveää ja helppokulkuista puupitkosta, jota lapset kulkevat mielellään.

Nämä päiväretket Pyhä-Luoston kansallispuistossa muodostuivat itselle yhdeksi reissun kohokohdista. Oli mukava jakaa kokemus perheen kanssa. Kun oli aika jatkaa matkaa lyhyen pysähdyksen jälkeen, tunsin vahvasti, että palaisin vielä.

Ihmisten ilmoilla Saariselällä

Kahden yön ja kahden päiväretken jälkeen oli aika jatkaa matkaa. Ennen lähtöä Pyhätunturilta kävimme Luontokeskus Naavassa, jonka luontonäyttely ihastutti toiminnallisuudellaan. Matka jatkui kansallispuiston reunaa seuraten Luoston ohi kohti Sodankylää, jossa pysähdyimme kahville ja teelle. Kahvila Smak ja heidän hillabritansa hemmottelivat aikuisten makunystyröitä.

Maisema muuttui ennen Saariselkää kangasmaiseksi, mäntyvoittoiseksi ja hiekkaiseksi. Porolaskuri pysyi lähes koko ajomatkan samoissa lukemissa. Ihmettelimme, missä porot ovat. Kun pääsimme määränpäähän ja avasimme hotellihuoneen verhot, poron sarvet pilkottivat ikkunan toisella puolella. Ensimmäinen visiittimme Saariselällä osui jaksoon, jolloin helle helli Lappia. Porot viettivät päivää makoillen hotellin seinustalla. Lapset riemastuivat ja kameroihin tallentui kymmenittäin kuvia eläimistä.

Olimme olleet puolitoista viikkoa reissussa pitkälti omissa oloissamme ja luonnon rauhassa. Tuntui hassulta olla hotellissa ja nähdä paljon ihmisiä samassa paikassa. Saariselällä oli hotelleja, ravintoloita ja terasseja. Laskettelukeskuksen tunnelman pystyi aistimaan, vaikka olikin kesäaika.

Kahden patikkapäivän jälkeen otimme rennosti ja kävimme uimassa. Holiday Clubin kylpylä yllätti monipuolisuudellaan. Lapset nauttivat vaihtelusta, jota lyhyt vierailu Saariselällä tarjosi. Itselle kyseessä oli hassu yhden yön pysähdys, jossa ehti vain raapaista pintaa alueesta. Käydä syömässä, haahuilla kaduilla ja väistellä poron papanoita, joita seuraavana aamuna siivottiin koneellisesti pois jalkakäytäviltä. Avasimme yöllä ikkunan, jotta olisi ollut viileämpi nukkua. Sorkkien kopina kuului ikkunan takaa.

Ennen kuin suuntasimme auton nokan kohti Utsjokea seuraavana päivänä, vierailimme Kaunispään huipulla. En ollut ymmärtänyt, miten lähellä tunturia olimmekaan – tunturiylängöllä. Kaunispään kolmionmittaustornista näimme paljasta tunturin lakea, lumiaitoja, kymmenittäin poroja ja tunturinhuippuja silmän kantamattomiin. Nattaset tervehtivät meitä etelässä. Ne jäivät tällä kertaa väliin, sillä kaikkea ei voinut ahnehtia. Kaunispäällä Saariselkä näytti toisenlaisen kuvan itsestään – sellaisen, johon halusin tutustua paremmin.

Kaunispäältä avautuu tunturimaisemat Urho Kekkosen kansallispuistoon.

Ulkomailla Utsjoella

Ajoimme nelostietä Ivalon ja Inarin kautta Utsjoelle. Reilun parin tunnin mittaisella siirtymällä riitti ihasteltavaa. Kun saavuimme Utsjokilaaksoon, oli kuin olisimme tulleet ulkomaille. Maisema oli aivan erilainen kuin mihin olin tottunut.

Tiedossa oli reissun pisin pysähdys – viisi yötä ja neljä kokonaista päivää Tenojoen maisemissa. Oli mukavaa olla paikallaan useampi päivä. Se ei kohdallamme tarkoittanut fyysistä paikallaan oloa, mutta tukikohta pysyi samana, eikä matkatavaroita pitänyt purkaa ja pakata koko ajan.

Tenojoen vastarannalla siintävät Norjan puolen tunturit.

Matka oli alkanut taittua rivakammin, kun olimme jättäneet veneen tuttavien huomaan Sallaan. Kalastus ei tosin tauonnut, vaan muutti vain muotoaan. Olen ollut etuoikeutettu, kun olen saanut tutustua heittokalastukseen veneestä. Utsjoella pääsin kokeilemaan jokikalastusta rannalta käsin, ja se oli mahtavaa.

Kalastamiseen Utsjoessa tarvittiin oma lupansa ja kalastaminen oli sallittua vain tietyillä alueilla tiettyinä aikoina. Kun joella kalasti, tuli samalla kävelleeksi huomaamattaan. Lapsetkin saivat liikkua, eikä heidän tarvinnut istua paikallaan. He arpoivat, mihin suuntaan viehettä kannatti heittää ja söivät eväitä. Nousipa joesta harjuskin ritilälle.

Kodassa paistuivat maukkaat muurinpohjaletut.

Majapaikassamme oli pari kotaa, joissa teimme useamman kerran ruokaa sekä paistoimme nuotiolättyjä. Lapset kokeilivat suopungin heittoa ja yrittivät saada leikkiporon kiinni. Aidot porot käyskentelivät pihapiirissä. Kuukkeli kävi toivottamassa meidät tervetulleeksi mökkimme terassilla, josta ihailimme Norjan puolen tunturien rinteitä. Lomatärpin maisematornista avautui näkymä muun muassa Saamen sillalle ja Ailigas-tunturille.

Lapset tiedustelivat ennen reissua, mikä paikka olisi automatkallamme pisimmällä. Totesimme, että saattaisimme käydä Norjan puolella, sillä Utsjoelta olisi helppo tehdä päiväretkiä Norjan puolelle. Muun muassa Luovttatin rullakiviranta, Pykeija ja Varanginvuono olisivat alle kahden tunnin ajomatkan päässä. Yhtenä päivänä ajoimmekin Tenojoen vartta Utsjoelta Nuorgamiin ja ylitimme valtioiden rajan. Kävimme tutustumassa Tenojoen suuhun. Kun palasimme takaisin Suomeen Norjasta, ihailimme Alakönkään museotietä.

Tenojoki laskee Tenovuonoon.
Tenojoki laskee Norjan puolella Tenovuonoon.

Yksi mieleenpainuvimmista hetkistämme automatkalla Pohjois-Suomessa lienee retki Paistunturin erämaa-alueelle, johon matkasimme maastoauton kyydissä. Linkouduimme Jeepin sisällä kuin pesukoneessa, kun opas ajoi hitaasti kivi kiveltä ”tietä” eteenpäin. Kun tulimme takaisin, kuopus nukahti tähän vatkaukseen. Perille asti ei päässyt autolla, joten kävelimme lyhyeltä näyttäneen loppumatkan, joka avarassa tunturimaastossa lienee ollut vähintään kilometrin mittainen. Kalastimme tunturijärvessä ja horisontissamme siinti Norjan lumihuippuiset vuoret. Pieni taimen ampaisi esiin rantakivikosta ja säikäytti minut koppaisemalla viehettäni vimmatusti. Kosteikon hyttyset seuranamme paistoimme makkarat pienellä nuotiotulella, jonka opas teki kiven suojaan. Lapsia oli haastava vaatettaa tunturiin, sillä kuorivaatteet olivat selvästi liikaa, mutta paksu kangas esti osan itikan puremista. Kun oli aika lähteä takaisin, nuorimmainen halusi kantaa vapaa ja onki samalla merinovillapaitansa. Oppaan kanssa keskustelimme luonnon sanelemasta elämästä Utsjoella, jossa asiat eivät tapahdu samalla tahdilla, mihin etelän ihmiset ovat tottuneet. Näimme tunturikihuja ja paluumatkalla ihastelimme korkealta avartuvia näkymiä Tenojokilaaksoon.

Paistunturin erämaa-alueelta näkyi Norjan lumihuippuiset vuoret.

Kävimme katsomassa myös Utsjoen kirkonkylän takana kohoavalta Ailigas-tunturilta maisemia Tenojoelle, Saamen sillalle, Utsjoelle, kylälle, Norjan puolen vuorille ja Suomen tuntureille. Aika kului liian nopeasti ja jälleen oli aika jatkaa matkaa.

Utsjoen kylän yläpuolella kohoavalta Ailigas-tunturilta näkyy kauas Norjan ja Suomen puolelle.
Tunturikasvillisuutta ja lampi Ailigas-tunturin päällä.

Jaa kirjoitus muillekin!

Auringonlasku Yli-Kitkalla.

Matkat kotimaassa

Automatkalla Pohjois-Suomessa – Pirkanmaalta Koillismaalle

Automatkalla Pohjois-Suomessa -matkapäiväkirjan ensimmäinen osa kertoo kolmiviikkoisen road trippimme valmisteluista ja kuljettaa meidät Pirkanmaalta Koillismaalle.

”Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty”

Haaveilimme useamman vuoden Pohjois-Suomessa käymisestä kesällä. Ryhdyimme toimeen syksyllä 2021 ja merkitsimme Suomen karttaan paikkoja, joissa haluaisimme vierailla. Pisteitä kertyi tiuhasti Suomen itäpuolelle pohjoiseen asti. Kesällä 2022 road trip jäi tekemättä, sillä työskentelin mielenkiintoisen projektin parissa. Otimme kartan esiin alkuvuodesta 2023, kun keskustelimme tulevasta kesälomasta. Utsjoesta muodostui matkamme määränpää, ja pian varasimme sinne majoituksen. Automatka oli toteutettava. Oli suunniteltava siirtymät.

Suunnitellessamme automatkaa, huomasimme, että kuukausi on lyhyt aika, kun on runsaasti mielenkiintoisia paikkoja, joissa vierailla. Järviä kalastettavaksi ja kansallispuistoja koluttavaksi. Karsimme listalta kohteita, jotta pystyisimme viettämään tietyissä paikoissa useamman päivän. Suunnittelimme etapit 4- ja 7-vuotiaiden ehdoilla, ja pisimmäksi siirtymäksi muodostui reilu neljä tuntia. Lapset odottivat innoissaan seikkailua, ”pitkää reissua”, vaikka harmittelivat samalla, että eivät näkisi kavereita useampaan viikkoon.

Mitä pakata mukaan, kun tien päällä ollaan yli kolme viikkoa? Muun muassa makuupussit ja -alustat, teltta, trangia, saappaat, vaelluskengät, lenkkarit, vaatteita t-paidoista ja shortseista villafleecetakkiin ja merinovillakerrastoihin, kuksat, termari, vieheitä ja vapoja. Ja pehmoleluja, kiikarit sekä tärkeimmät kirjat piirustusvälineitä unohtamatta. Lopulta ei mitään sellaista, mikä ei olisi mukana viikon vastaavalla reissulla. Auton takakontti on tilava, mutta silti suksiboksi koristi kattoa.

Puhuimme etukäteen odotuksistamme automatkaa koskien. Kirjasimme ylös paikat, jotka halusimme kokea. Odotin näkeväni maisemat, joista olin haaveillut pitkään. Odotin myös, että kesäloma sisältäisi sopivassa suhteessa lepoa ja liikuntaa.

”Hei, hei koti!”, totesi nuorimmainen kesäkuun lopussa, kun ajoimme kotipihasta kadulle.

Sastamalasta Kuopioon

Kun suunnittelimme automatkaa, tarkistin aluksi, milloin vanhempani järjestäisivät perinteiset kesäjuhlat Sastamalassa. Lähdimmekin reissuun juhlien jälkeisenä päivänä, taskussa monet hyvän reissun ja turvallisten kilometrien toivotukset.

Ensimmäisen matkapäivän siirtymä oli yksi reissun pisimpiä. Tankkasimme matkalla vatsat täyteen appivanhempieni luona sekä nappasimme välipalan mukaan Vaajakoskelta. Olimme Kuopiossa kuudelta illalla. Päivällisen jälkeen huoneessa oli hiljaista – nuoremmat matkalaiset nukkuivat lähes puoli vuorokautta. Itseäkin väsytti. Kun painoin työkoneen näytön alas kymmeneltä, totesin, että olisi viisasta lähteä reissuun levänneenä.

Lomasää helli sekä tullessa Kuopioon että sieltä lähtiessä – vettä satoi ja elohopea oli tippunut reilusti alle kahdenkymmenen. Hellejakso päättyi loman aloitukseen, eikä säätiedotus antanut toiveita paremmasta.

Kuopiosta Suomussalmelle

”Kohta oikealla on kultainen peura”, totean.

”Onko tämä se Rukan tie?”, nuorimmainen tarkistaa. Viitostie on tullut tutuksi viime vuosina.

Alkumatka Kuopiosta Suomussalmelle sujui kynien suhistessa paperilla, kun takapenkillä syntyi piirretyn matkapäiväkirjan ensimmäinen osa. Päivän ensimmäinen pysähdys oli Iisalmessa – kalastustarvikeliikkeeseen. Sukevalla kaivoimme kuoritakit esiin ja noudimme välipalat huoltoasemalta. Suomussalmella täytimme kylmälaukut. Hieman ennen Hiljaista kansaa nuorimmainen soitti isoisälle, joka oli pyytänyt ilmoittamaan ensimmäisestä bongatusta porosta. Pian pääsimme mökin pihaan, jossa kävi odotettu kuhina. Purimme auton, teimme iltapalaa ja kikatimme väsyneinä.

Hiljainen kansa Suomussalmella.

Seuraavana päivänä huomasimme, että kaikkeen emme olleet osanneet varautua. Viitostien siltatyö esti veneen ajamisen mökkilaituriin, sillä veneluiska oli siirretty tien toiselle puolelle ja väliaikaisen sillan alituskorkeus ei riittänyt, eikä toisaalta vesikään sen alla. Auto ja traileri jäivät veneenlaskupaikan lähelle, kalastaja jäi kalaan ilman eväitä ja kävelin nuorten matkalaisten kanssa mökille. Matkalla katsastimme niin Alassalmen muistomerkin kuin paikallisen kyläkaupan tarjonnan. Mökillä meitä ilahduttivat Piispanjärven erämainen tunnelma, kuikka ja oravanpoikanen. Hyttysparvi saneli iltakävelyn tahdin. Paljussa saimme sentään nauttia rauhassa järvimaisemasta sadepisaroiden tipahdellessa kasvoille.

Neljäs matkapäivä kului Kiantajärvellä. Ennen kalastusta nautimme lounaaksi hiillos-lohisoppaa sekä jälkiruoaksi muurinpohjaletut Hiljaisen kansan Niittytupa-ravintolassa ja lapset pomppivat heinäladossa. Päivä oli tuulinen, joten itikat jättivät meidät rauhaan järvellä. Kuopus simahti veneen keinuntaan. Kokeilimme vetouistella, mutta yleinen mielipide kääntyi pian heittokalastuksen puolelle. Veneretken onnistumisen määrittää eväät, joten välipalaksi nautimme muun muassa kaakaota vaahtokarkkien kera ja päivällisen valmistimme nuotiolla saaressa. Lapset tarkkailivat kiikareilla lokinpoikasia. Matkalla mökille näimme kaksi ketunpoikasta kisailemassa hiekkatiellä.

Vanha kelo Kiantajärvellä.

Kuusamo

Viidentenä matkapäivänä siirryimme Suomussalmelta Kuusamoon. Kuusamossa kiinnitimme huomiota siihen, että vedet olivat matalalla – veneen Yli-Kitkaan laskeminen jännitti sivusta katsojaa. Kun veneen laskija astui autosta ulos, nokialainen oli hörpätä vettä. Traileri oli ajettu laskurampin sivuun, jotta syvyys riitti veneen vesille laskemiseen.

Kalastaja ajoi veneen mökin laituriin ja teki seuraavina päivinä retkiä järvelle mökiltä käsin. Ensimmäisen aamupäivän työskentelin, kun lapset leikkivät. Illalla kävimme veneilemässä yhdessä, ilman eväitä. Retki jäi lyhyeksi. Seuraavan päivän vietimme kolmisin maissa. Päätin nauttia Yli-Kitkasta ja oleilusta, enkä lähtenyt ajamaan järven toiselle puolen listallani olevien Posion kohteiden vuoksi. Lapsilta jäi istumatta muutama ylimääräinen tunti autossa. Hidastelimme. Etsimme iltalenkillä mökin pihalla vierailleita poroja. Lämmitimme saunan ja ihailimme maisemia.

Lapset nauttivat keulassa veneen kyydistä aurinkoisessa säässä.

Kun saavuimme Kuusamoon, sää oli muuttunut poutaiseksi, eikä sateesta ollut enää tietoakaan. Ihmettelimme siivekkäiden ystäviemme vähyyttä. Kolmantena päivänä Kuusamossa tutustuimme Yli-Kitkan aaltoihin – tuuli puhalsi ison selän yli ja kuorivaatteet tuntuivat ihanilta matkavauhdissa. Vanhempi nuorimmista matkalaisista sai uistelemalla pullean ahvenen. Kyllä, kokeilimme uistelua vielä toisenkin kerran, mutta raatimme päätti jälleen äänestää heittokalastuksen puolesta. Sainkin lipalla harjuksen. Pannulle päätyivät kuitenkin fallerot ja halloum Ahosaaressa.

Riisitunturi siintää Yli-Kitkan toisella puolella.

Kirjoitan laiturilla ja katselen Yli-Kitkan takana siintävää Riisitunturia. Ilta-aurinko lämmittää. Lapset ihastelevat, kun poro käy vasansa kanssa näyttäytymässä järven rannalla. Jatkan kirjoittamista, kun lapset ovat nukahtaneet ja ihmettelen, miten aurinko voi paistaa niin korkealta vielä puoli yhdentoista aikaan illalla.

Jaa kirjoitus muillekin!

Rahtarit 50 vuotta tiellä -teos ilmestyi vuonna 2023.

Kirjat ja kirjoittaminen

Rahtarit ry:n 50-vuotishistoria ”Rahtarit 50 vuotta tiellä”

Olen kirjoittanut historiateoksia yhdistyksille ja yrityksille vuodesta 2012 lähtien, ja vuosien kuluessa olen päässyt kirjoittamaan useamman historiikin kuljetus- ja logistiikka-alalta. Maaliskuussa 2023 julkaistiin niistä viimeisin – Rahtarit ry:n 50-vuotishistoria Rahtarit 50 vuotta tiellä.

Matka Rahtareiden kyydissä oli vauhdikas ja mieleenpainuva. Kirja haluttiin julkaista yhdistyksen 50-vuotispäivän yhteydessä, joten minulla oli seitsemän kuukautta työskentelyaikaa. Onneksi raamit olivat selkeät – etukäteen oli tiedossa, mitä teokseen halutaan. Se helpotti haasteellista aikataulua.

Lähteet historiateoksen pohjana

Aloitin projektin kesäkuussa 2022 tutustumalla Olli Blombergin kirjoittamaan Rahtarit ry:n 30-vuotishistoriaan, jonka tekstit tulivat myös osaksi Rahtarit 50 vuotta tiellä -teosta. Tekstejä muutettiin tarpeen mukaan niiden kirjoittajan luvalla nykypäivään ja 50-vuotishistoriaan sopiviksi.

Tehtäväni sisälsivät viimeisen 20 vuoden osalta yhdistyksen toimintakertomusten ja vuosi- ja syyskokousten pöytäkirjojen läpikäyntiä sekä Rahtarit-lehden vuosikertojen lukemista. 50-vuotishistoriaan haluttiin mukaan yhdistyksen puheenjohtajien ja toiminnanjohtajien tarinat, joten pääsin tekemään henkilöhaastatteluja. Teokseen haluttiin sisällyttää myös minihistoriat yhdistyksen 22 osastosta, joihin tietoja antoivat edellä mainittujen lähteiden lisäksi osastojen aktiivijäsenet.

Historiateoksen kirjoittaminen merkitsee aina valintoja – mistä kirjoitetaan ja kuinka paljon. Tämä konkretisoitui etenkin osastojen minihistorioiden kohdalla, sillä suurimmasta osasta osastoja olisi saanut jopa oman historiikin aikaiseksi. Yritin tiivistää olennaisen osaston menneisyydestä pariin sivuun ja tuoda toiminnan monipuolisuutta esille nostamalla eri asioita eri osastojen kohdalla tekstiin.

Osallistuin projektin myötä useampaan yhdistyksen järjestämään tapahtumaan, muun muassa SM Ajotaito -kilpailuun Jyväskylässä heinäkuussa 2022. Lisäksi pääsin näkemään Minirukkerit Kouvolassa ja pyörähtämään Rahtarit ry:n osastolla Power Truck Show’ssa. Kun osallistuin tapahtumiin, pystyin muodostamaan monipuolisen kuvan yhdistyksen toiminnasta ja sain erilaista ainesta teksteihin – mahdollisuuden kirjoittaa osan tekstistä kuvailevammin. Näissä tilaisuuksissa pääsin myös tapaamaan rahtareita ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Oli ilo huomata, että historiikkiprojekti oli monelle tärkeä – yhtä tärkeä kuin itse yhdistyskin on.

Kaiken edellä mainitun pohjalta kirjoitin Rahtarit 50 vuotta tiellä -teoksen käsikirjoituksen. Jo alkuvaiheessa kirjoitusprosessia sain tiedon, että tietokirja aiotaan lukea äänikirjaksi. Olikin mielenkiintoista kirjoittaa ensimmäistä kertaa tekstiä, joka päätyi kuunneltavaksi. Tekstilleni on tyypillistä kerronnallisuus ja kuvailevaisuus, ja niihin pyrin erityisesti kiinnittämään huomiota tällä kertaa.

Yhteistyötä historiatoimikunnan ja taittajan kanssa

Työn edetessä vaihdoin kuukausittain ajatuksia yhdistyksen menneisyydestä ja teksteistä historiatoimikunnan kanssa. Sen jäsenet avustivat monissa asioissa ja tekivät arvokkaita huomioita.

Tehtäviini kuului myös teoksen kuvitussuunnitelman laatiminen. Rahtarit ry:n 50-vuotishistoriaa kuvittavat kuvat muun muassa Rahtarit ry:n omasta arkistosta ja osastojen luottamushenkilöiltä. Kun kuvitussuunnitelma ja käsikirjoitus olivat valmiita, kokonaisuus siirtyi taittajalle. Tässä projektissa se tapahtui luvuittain, sillä aikataulu oli alkuaankin melko tiivis. Beone Oy:n Satu Puntin käsissä käsikirjoituksesta ja kuvitussuunnitelmasta syntyi se upea juhlakirja, joka julkaistiin 10.3.2023.

Tietokirjailijan ammatti on mielenkiintoinen ja antoisa. Tämän projektin myötä avautui, miten monipuolista toimintaa Rahtarit ry:llä on ja miten monella saralla yhdistys tekee työtä ammattikuljettajien hyväksi. Yhdistyksen sydän ovat sen jäsenet – ne vapaaehtoiset, jotka muun muassa edistävät liikenneturvallisuutta. Olen kiitollinen, että sain mahdollisuuden tutustua yhdistyksen toimintaan historiateosprojektin myötä.

Jaa kirjoitus muillekin!

Rengasreitti Luutaharjun Samo on pitkostettu Luutasuon osuudelta.

Retket

Luutaharjun Samo ihastuttaa

Harjuja pitkin Komion luonnonsuojelualueella

Totuttelen ensimmäisen puoli tuntia, sillä viime kerrasta metsässä on vierähtänyt tovi. Rytmi kuitenkin löytyy ja mieli rauhoittuu. Keskittymiseen auttaa, että Luutaharjun Samo on vaativahko reitti. Polku on hyvä, mutta reitin varrelle osuu sekä ylä- että alamäkiä. Kulkeehan reitti pitkin harjuja Komion luonnonsuojelualueella Lopella.

Alueella risteilee paljon polkuja, mutta 6,5 kilometrin mittainen rengasreitti Luutaharjun Samo on selkeästi viitoitettu. Taputan itseäni olkapäälle. Onneksi lähdin retkelle yksin, enkä ottanut mukaani pieniä retkitovereita, sillä reitti olisi ollut 3-vuotiaalle liian raskas. Retket lasten kanssa ovat lyhyempiä tänä kesänä, sillä opettelemme retkeilemään ilman kantorinkkaa.

Luutaharjun Samon varrella on Lukkolammi, joka kasvaa vähitellen umpeen.
Komionvuoren päällä on puuveistos, penkki, jonka toisessa päässä istuu ukko.

Luutaharjun Samo on pyöräilijöiden suosiossa

Pilvipoutainen kesäkuinen päivä. Retkeilyhousut ovat oiva valinta hyttysten vuoksi, mutta maaston korkeuserot saavat hien nousemaan pintaan. Retkeilysää, alle 20 astetta. Onneksi tuulee.

Kohtaan ensimmäisen kulkijan vasta Komionvuoren päällä. Ukko istuu katselemassa maisemia. Hänen sivuprofiilinsa vilahtaa mäntyjen katveesta ja säikähdän. En istu hänen viereensä, vaan ihailen häntä ja maisemaa kauempaa. Hätkähdän uudelleen lähtiessäni liikkeelle, sillä kaksi pyöräilijää hurauttaa esiin nyppylän takaa. Alue onkin selvästi pyöräilijöiden suosiossa. Päättelen sen matkan varrella näkemistäni renkaan jäljistä. Niitä näkyy muun muassa soistuvan Lukkolammin luona.

Selkäni takana rymisee, kun laskeudun Luutasuolle. Kolme pyöräilijää kiitää alamäkeä. Mutta ehdin juuri alta pois.

Luutaharjun Samo kulkee Komion luonnonsuojelualueella.
Rengasreitti Luutaharjun Samo kulkee vähän matkaa Luutasuolla.
Luutalammi on Komion luonnonsuojelualueella sijaitseva lampi.

Maastoudun osaksi maisemaa Luutalammilla

Saavun puolentoista tunnin kävelyn jälkeen Luutalammille, jonka äärellä kolme pöytää odottaa retkeilijöitä evästauolle. Istahdan ihailemaan tyyntä veden pintaa. Ajattelen, että tämä olisi kirjailijalle täydellinen etätyöpiste.

Paras osa Luutaharjun Samo -reittiä ovat Luutasuon pitkokset ja Luutalammi. Lasten kanssa tämän osan reitistä pystyisi kulkemaan siten, että pysäköintialueelta lähtisi kiertämään reittiä vastapäivään ja palaisi pitkoksia pitkin takaisin nuotiopaikalle. Juuri samaan suuntaan nuotiopaikalle asti reitti on myös esteetön.

Olo on levollinen Luutalammilla. Ajatukset selkenevät kävellessä ja turha häly hellittää. Luonnossa kulkeminen, tila, hiljaisuus ja itsensä haastaminen rentouttavat. Käki kukkuu, kuikka ui tervehtimään. Muistikirjan sivut täyttyvät. Muurahainen kulkee pitkin kuoritakkia. Maastoudun osaksi maisemaa.

Näen 3,5 tunnin retken aikana lopulta 17 ihmistä. Huomaan useita penkkejä lammen rannassa matkalla nuotiopaikalta pysäköintialueella. Pysäköintialueitakin on vaihtoehdoksi asti. Kieliikö huomiot siitä, että kyseessä on suosittu retkikohde? Lopen luonto ihastuttaa, muitakin kuin minua.

Jaa kirjoitus muillekin!

Ei enempää kirjoituksia

Uusimmat kirjoitukset

Tuulia Hakala
Yksityisyyden suoja

Sivusto käyttää evästeitä yleisellä tasolla, jotta voin kehittää blogisivustoa. Tiedot evästeiden käytöstä tallentuu selaimellesi ja voit halutessasi tyhjentää selaimella olevat evästetiedot.