”Naisenergiaa kolmen voimin”, totesi iäkäs mies hymysuin, kun astelin lasten kanssa Venäjänhiekalle elokuun alkupuolella 2021. Lasten luontosuhteen kehittäminen on hienoa, kehui nainen, joka pystytti leiriä mäntyjen katveeseen rantahiekan tuntumassa. Kolmikkomme herätti myönteistä huomiota Tiilikkajärven kansallispuistossa.
Lapsiperheitä oli yllättävän paljon liikkeellä aurinkoisena päivänä Tiilikkajärven kansallispuistossa. Yhdeksi syyksi paljastui Venäjänhiekka, johon mekin rakastuimme ensi käynnillä. Kirkasvetinen Tiilikka-järvi ja samettisen pehmeää hiekkaa leikittäväksi. Lasten unelma. Tosin matkan takana, sillä Uiton kierto on seitsemän kilometriä pitkä rengasreitti, jonka puoliväliin Venäjänhiekka osuu. Sinne on tehtävä muutaman sadan metrin mittainen pisto Uiton kierrolta, mutta jokainen ylimääräinen metri on sen arvoinen.
26 kilometriä hiekkatietä Tiilikkajärven kansallispuistoon
Kun käännyin Kajaanintieltä hiekkatielle kohti Sammakkotammen pysäköintialuetta ja näin kyltin, joka kertoi Tiilikkajärven kansallispuistoon olevan 26 kilometriä, harkitsin luovuttamista. Tie itsessään oli kuitenkin elämys, sillä se sisälsi monta jyrkkää nousua, mäkeä mäen perään, kunnes olimme lopulta Ilvesmäen päällä. Mäen päällä kulki moottorikelkkareitti. Hetken haaveilin nauttivani maisemista moottorikelkan kyydissä aurinkoisena pakkaspäivänä.
Ohitimme ennen Sammakkotammen pysäköintialuetta upeat suoalueet. Olin matkalla pohtinut, olisiko Tiilikkajärven kansallispuistossa enää muita kulkijoita. Huoleni osoittautui turhaksi, sillä pysäköintialue oli täynnä autoja puoli kolmen aikaan iltapäivällä. Valtimontie oli leveä pysäköintialueen kohdalla, joten jätin auton letkan jatkoksi tien reunaan.
Muutama muru Venäjänhiekkaa
Mäntykangasta, suota, järviä, siltoja ja paljon pitkoksia. Rengasreitille lähtiessä Sammakkojärvi kiilteli oikealla ja pian vasemmalla näkyi suo. Vaikka tutkin reittiä etukäteen sen pituuden vuoksi, en kiinnittänyt huomiota korkeuskäyriin. Kantorinkka, kuopus ja eväät kolmelle painoivat selkääni, kun astelin Uiton kierron mäkistä alkutaipaletta kohti Venäjänhiekkaa. Kaksijalkainen islanninhevonen laukkasi edellä kepeästi kivien ja juurien yli. Retkeilijöitä oli liikkeellä kesäisenä perjantai-iltapäivänä siten, että Venäjänhiekalle asteltiin harjutaipale lähes peräkanaa.
Pidimme Venäjänhiekalla tunnin tauon. Lapset kahlasivat Tiilikka-järvessä. He olisivat halunneet uida, mutta uimapuvut ja pyyhkeet eivät olleet mahtuneet kantorinkkaan. Kylmä vesi virkisti omiakin patikoinnin ja rinkan painon uuvuttamia jalkoja. Houkuttelin pienet retkeilijät syömään eväitä – croissanteja, vadelmia, pähkinöitä, rusinoita, naposteluporkkanoita ja banaaneja. Jälkiruoaksi oli tietenkin suklaapatukat. Ja muutama muru hiekkaa, kun pienet kädet eivät tahtoneet pysyä erossa pehmeästä sannasta. Paluumatkalle seuralaiseni lähtivät vastahakoisesti. Haaveilimme yön yli -retkestä Venäjänhiekalla.
Pitkoksia pitkin takaisin
Paluumatkalle osuivat Uiton kierron upeat sillat, Tiilikka-järven ja Autiojärven välisen salmen ylittävä puinen silta ja Uitonkämpälle Itkonjoen yli vievä riippusilta. Koska lapset eivät olleet aiemmin nähneet riippusiltaa, kävimme kokeilemassa, miltä sillä kulkeminen tuntuu.
”Mikä toi on?”, kysyi kuopus. Ja pysähtyi pitkoksille varmistamaan, saako kulkea eteenpäin. Etukäteen varoitin, että saatamme nähdä käärmeitä, sillä niistä tiedotettiin Tiilikkajärven kansallispuiston sivuilla. Pysähtymisen syy osoittautui kuitenkin sisiliskoksi, joka pelästyi meitä ja vilisti pois pitkokselta kadoten suokasvillisuuden sekaan.
Paluumatka oli alkutaipaletta helppokulkuisempi, sillä puolet osuudesta oli pitkosta, joita pitkin kuopuskin riensi lähes kaksi kilometriä. Mäntykangasta, suota ja pitkoksia kauniissa auringonlaskussa – yhdistelmä oli upea. Viisi tuntia kestäneelle retkelle tuli lopulta pituudeksi lähes kahdeksan kilometriä.
