”Näitkö karhuja?”, lounastauolla oleva pariskunta avaa keskustelun nuotiotulen ääressä Virtaniemessä. Katsahdan heitä kysyvästi ja pariskunta jatkaa, että perhe, joka juuri lähti kohti Kurkilahtea, oli nähnyt karhun. Yksi heidän lapsistaan. Se, joka ajoi joukon kärjessä maastopyörällään.
Kerron pariskunnalle ruskeasta häivähdyksestä, jonka aurinko kultasi erään kaatuneen puun takana. Katsahtaessani samaa kohtaa uudelleen totesin, että kyseessä taisi kuitenkin olla juurakko. Näillä main havainto oli tehty hetkeä aiemmin kuin kuljin siitä ohi. Ajattelen ääneen, että koira seuralaisena olisi mukava. Toivotan retkipäivän jatkot, pariskunta lähtee tulosuuntaani ja itse jatkan Virtaniemestä Kurkilahteen.
Olen yksin keskellä Patvinsuon kansallispuistoa Pohjois-Karjalassa. Puolivälissä Suomunkiertoa. Kännykän kello näyttää myöhäistä heinäkuun alun iltapäivää, kuljen seuraavat kilometrit tapaamatta ketään. Teen päivän ennätyksen kävelemällä tunnissa seuraavaan etappiin pälyillen ympärilleni kuin pöllö. Yritän vakuuttaa itselleni, että karhu huomaa minut ennemmin kuin minä karhun. Se ei halua sokkotreffeille kanssani.
Retkipäivän saldoksi jää nelisenkymmentä ihmistä ja kuikka kaksikko. 15 kilometrin matkalla, kuuden tunnin aikana. Rengasreitin kiertäisi nopeamminkin, mutta maisemista haltioituminen ja kuvien ottaminen vie aikaa. Suomunkierto merkitsee ajan patinoimia siltoja, pitkospuita, keloja, vaaleita hiekkarantoja, suokukkia ja mustikanvarpuja. Jo rengasreittiä kiertäessä kypsyy ajatus, että haluan palata takaisin Suomunjärven rannalle. Tuoda lapset katsomaan, miten kaunis kotimaa heillä on.
Suomunkierto alkaa myötäpäivään kierrettynä Suomun luontotuvalta tasaisena polkuna, jota pystyisi muutaman kilometrin kulkemaan lähes lastenrattailla. Nuotiopaikat ovat hyvin varusteltuja ja rengasreitti hyvässä kunnossa. Pitkokset ovat nähneet parhaat päivänsä ainoastaan Kurkilahden ja Suomun luontotuvan välillä. Reittikuvauksessa mainitaan yksi ylämäki, mutta sitä en havaitse. Pari pienempää nousua toki on. Vertailukohta on viikkoa aiemmin kierretty Herajärven kierroksen länsipuoli – vaaraa ylös, vaaraa alas.
Sää on mainio. Pilvipouta, 19 astetta, aurinko vilahtaa toisinaan ilahduttamaan kulkijaa. Kuljen ilman päähinettä, koska tuuli on voimakas myrskyn jäljiltä. Turvaväleistä piittaamattomat siivellisetkään eivät tule iholle. Pari kilometriä ennen päätepistettä alkaa sataa. Haltin Vaara-takin vedenpitävyys tulee todistettua.
Muistan jälleen, että luonnossa retkeily rentouttaa ja yksin kulkeminen lisää omia voimavaroja. Hetkittäin kaipaan retkiseuralaista, mutta taputan lopulta itseäni tyytyväisenä olalle retkipäivän päätteeksi. Arvaatko muuten, mikä eläin on Patvinsuon kansallispuiston logossa?
Ps. Lieksasta löytyvät myös ihastuttavat Reposuo-Kalliolahdensuon luonnonsuojelualue ja Pieni Ritojärvi!
